Hyvää itsenäisyyspäivää!

Me ulkoiltiin aamupakkasessa ja saatiin isot omppuposket koko kööri.
Valoa on vähän. Mittarissa -22.

Joulukuu ja lunta!
Uusi rakkaus kankaan muodossa ja yhden vuoden vanha rakkaus pallona jalassa.

Kyllä marraskuussakin voi olla kaunista, jos osaa katsoa.
Etenkin lasten riemua.

Ihana viikko! Sopivasti menoja, ihmisiä ja kotoilua.


Ei haittaa edes huono ilma eikä virpisalmet. Mulla on hyvä elämä.

4v siskolleen: Arvaa kuinka paljon mää sua rakastan?
2v: No kuinka paljon?
4v: Enemmän kuin maailmassa on taloja ja puita. Ja kukkia.
Niin paljon mää sua rakastan!

2v: Arvaa kuinka paljon mää sua rakastan?
4v: No kuinka paljon?
2v: Enemmän kuin mun Rättiä.
4v: Miksi sää niin vähän mua rakastat?

Melkein joka päivä tapahtuu jotain koomista, välillä öisinkin.

Kuten maanantaina, kun herättiin viiden maissa siihen, että televisio pauhaa olkkarissa. Ja yksivuotias on herännyt siihen. Mies vaikeroi, ettei pääse ylös sängystä kun on keppijumpannut isänpäivälahjakepeillään edellisenä iltana ja vatsalihakset kramppaa kun koittaa nousta. Ei muuta kuin itse äkkiä ylös, telkku kiinni ja lasta nukuttamaan, mutta eihän se tietenkään nukahtanut enää. Muksu kainaloon ja parisängyn keskelle rauhoittumaan, jotta sais edes olla itse vielä makuuasennossa ja pitää silmiä kiinni. Aikansa riehuttuaan ipana alkoi sitten väsähtämään, kun yhtäkkiä olkkarista kajahtaa soimaan tango. Kyllä siinä vaiheessa alkoi naurattaa ja kovaa. Mieskin pääsi sängystä ylös ja kävi kaivamassa kaukosäätimen sohvalla nukkuvan koiran alta. Loppui tango.

Vähän huvitti myös sinä kesäaamuna, kun yöllä kahdelta oli alkanut soimaan muumien tunnusmusiikki ja heti perään "hyvää huomenta, on kiva päivä tänään!" ja sama uudestaan. Ja uudestaan. Itse olin niin unenpöpperössä, että luulin lasten heränneen soitattamaan muumikelloaan, mutta se olikin alkanut soida yksin olkkarissa. Ketään ei kyllä silloin yöllä naurattanut, mutta aamulla huvitti.

Ja hihittelin kyllä vähän sinäkin yönä, kun heräsin ensin tuttuun huutoon, että pitäis tulla laittamaan peitto päälle. Riensin lastenhuoneeseen, laitoin kaksivuotiaalle peiton paremmin ja varmuuden vuoksi käskin sen nousta istumaan ja juotin vettä (tämä rituaali usein rauhoittaa tyypin, ettei se heti ala huutamaan uudestaan). Lapsi oli aivan uninen, mutta en antanut sen haitata. Kun lapsi sai vähän juotua, silitin pikkuista ja olin juuri lähdössä huoneesta, kun yläsängyssä istuu neljävuotias silmät auki ja sanoo turhautuneena: "Äiti, mun peitto on tippunut lattialle." Kas, siinähän se oli jalkojeni juuressa.

Näkymä keittiön ikkunasta klo: 9.00.
Tästä saan voimani tänään.

4-vuotias: Äiti, muistatko sinä kun sisko kysyi eilen isiltä, että arvaa kuinka paljon sinua rakastan? Ja sitten sisko vastasi, että aika vähän. Mutta minä rakastan isiä tosi paljon!

(Siskon vastaus isille oli oikeasti sama kuin 4-vuotiaankin.)

Näin se vaan menee, jatkuvaa kilpailua rakkaudesta ja huomiosta, vaikka kuinka tasapuolisia ollaan. Ja niin kai sen kuuluu mennäkin, ei ole lapselle mitään tärkeämpää kuin olla se kaikkein rakastetuin siellä omassa kodissa. Siinäpä sitä on taas yksi haaste vanhemmille, että se tunne välittyisi läpi elämän jokaiselle lapselle, että kukaan ei ole toista tärkeämpi vaan kaikki ovat äidille ja isille aivan yhtä rakkaita.

 Kuvissa marraskuu vuosina 2009 & 2010.

Tajusin, että saan valokuvista flow-kokemuksen. Voin tehdä kuva-albumia tuntikausia tajuamatta muusta maailmasta mitään eikä nälkä tule välttämättä koko päivänä, jos saan valita syömisen ja kuvien katselemisen/muokkaamisen väliltä. Yleensä tätä valinnanvaikeutta ei ole, sillä harvoin ehdin olla tunteja kuvieni ääressä.

Jaksan kuvata loputtomasti. Etenkin lasten kuvaaminen on haastavaa, saatan ottaa monet joulukorttikuvat ja esikoisen 1-vuotis kuvia otin yhdeksän kertaa. En helposti luovuta, jos olen saanut päähänpinttymän jostain. Sain juuri päätökseen kuopuksen yksivuotiskuvaukset ja niissä kysyttiin jälleen hermoja. Minulla niitä ei aina ole, mutta kaikkein pisin pinnani on valokuvatessa.

Yksvuotias on hassu olento. Se on aina siellä missä tapahtuu eikä se koskaan jää huomiotta.

Se piilottaa kaukosäätimen niin hyvään jemmaan, ettei kukaan löydä sitä päiväkausiin (jos koskaan). Seisoo lasten piirustuspyödällä ja hymyilee onnellisena saavutukselleen. Nauraa loputtomasti pelleilyleikeille, joissa saa repiä äitiä ja isiä naamasta tai kopsauttaa täysillä otsansa äidin otsaan.

Se heittelee maissinaksut lattialle ja huutaa niin kauan, että saa kahvipöydästä oman pullapalan. Kulkee suu täynnä siskoilta varastettuja pikkuisia Hello Kittyjä tai kyniä tai tarroja tai terottimia tai pyyhekumeja... Pääsee jo sängylle ja myös alas sieltä, usein jopa jalat edellä. Kun kielletään, se puristaa nyrkit yhteen ja tärisee ja karjuu punaisena pettymyksestä.

Mutta onneksi kaikkeen harmiin auttaa vielä syli, tutti, ruoka ja uni. Eikä mikään ole niin tarttuvaa, kuin pienen hapsuhiuksen hörönauru!

Viikonloppu oli mummojen ja isomummojen. Näimme kaikki miehen elossa olevat isovanhemmat.

Oli pysäyttävää katsella pian 90-vuotiaan mummon lapsuus- ja nuoruuskuvia. Ensin kuvissa oli pieni lapsi, sitten kaunis nuori nainen, touhukas äiti ja kun katseen nosti valokuvakirjasta, siinä hän istui edessämme vanhuksena. Vähän hämmentyneenä kun muisti on jo niin huono, ettei aina ymmärrä tätä maailmaa eikä tunne ihmisiä. Ja me touhusimme ympärillä samanlaisen pesueen kanssa kuin hänellä oli niissä pienissä mustavalkoissa kuvissa, reilut 55 vuotta sitten.

Kun miettii taaksepäin, aika on mennyt silmänräpäyksessä. Ihan lyhyt hetki vain, kaksi samanmittaista sykähdystä mitä olen tähän mennessä elänyt ja minäkin istun vanhainkodissa ja odotan vieraita (jos hyvin käy). Ja minun lasteni lapset katsovat valokuvista, että on se tuo pieni höppänä mummo ollut joskus nuori ja siloposkinen. Ja sitten tämä kaikki alkaa olla jo ohi.

Pitää muistaa elää hyvin. Ja ottaa paljon kuvia.