Melkein joka päivä tapahtuu jotain koomista, välillä öisinkin.

Kuten maanantaina, kun herättiin viiden maissa siihen, että televisio pauhaa olkkarissa. Ja yksivuotias on herännyt siihen. Mies vaikeroi, ettei pääse ylös sängystä kun on keppijumpannut isänpäivälahjakepeillään edellisenä iltana ja vatsalihakset kramppaa kun koittaa nousta. Ei muuta kuin itse äkkiä ylös, telkku kiinni ja lasta nukuttamaan, mutta eihän se tietenkään nukahtanut enää. Muksu kainaloon ja parisängyn keskelle rauhoittumaan, jotta sais edes olla itse vielä makuuasennossa ja pitää silmiä kiinni. Aikansa riehuttuaan ipana alkoi sitten väsähtämään, kun yhtäkkiä olkkarista kajahtaa soimaan tango. Kyllä siinä vaiheessa alkoi naurattaa ja kovaa. Mieskin pääsi sängystä ylös ja kävi kaivamassa kaukosäätimen sohvalla nukkuvan koiran alta. Loppui tango.

Vähän huvitti myös sinä kesäaamuna, kun yöllä kahdelta oli alkanut soimaan muumien tunnusmusiikki ja heti perään "hyvää huomenta, on kiva päivä tänään!" ja sama uudestaan. Ja uudestaan. Itse olin niin unenpöpperössä, että luulin lasten heränneen soitattamaan muumikelloaan, mutta se olikin alkanut soida yksin olkkarissa. Ketään ei kyllä silloin yöllä naurattanut, mutta aamulla huvitti.

Ja hihittelin kyllä vähän sinäkin yönä, kun heräsin ensin tuttuun huutoon, että pitäis tulla laittamaan peitto päälle. Riensin lastenhuoneeseen, laitoin kaksivuotiaalle peiton paremmin ja varmuuden vuoksi käskin sen nousta istumaan ja juotin vettä (tämä rituaali usein rauhoittaa tyypin, ettei se heti ala huutamaan uudestaan). Lapsi oli aivan uninen, mutta en antanut sen haitata. Kun lapsi sai vähän juotua, silitin pikkuista ja olin juuri lähdössä huoneesta, kun yläsängyssä istuu neljävuotias silmät auki ja sanoo turhautuneena: "Äiti, mun peitto on tippunut lattialle." Kas, siinähän se oli jalkojeni juuressa.