Ihan yhtäkkiä minä olenkin äiti. Kolmelle tytölle. Milloin se tapahtui?
Juurihan itse kompuroin kuusivuotislahjaksi saamilla lasketteluvälineillä ensimmäistä kertaa rinteessä. Sukset olivat mustat neonkeltaisilla vivahteilla ja kypärä isoveljen vanha, jossa oli iso Hiawatha-tarra.
Nyt ostan jo tottuneesti ruokaa viidelle hengelle, pyykkään loputtomia lastenvaatevuoria, huolehdin päiväkodin retkimaksuista ja talvihanskojen kuivumisesta huomiseksi. Seison iltapäivällä päiväkodin pihalla monien muiden vanhempien tavoin kuuntelemassa lasteni päivästä. Kerään kurahanskoja, tossuja, unileluja ja väsymyksestä kiukkuisia lapsia mukaani. Joskus katselen viereisen auton vanhempia, kun he pakkaavat lapsiaan autoon ja mietin, että miten erilaisia ihmisiä päiväkodin piha yhdistää. Tuskin oltaisiin tavattu koskaan ilman lapsiamme.
Ja ihan vastahan minä tuohon mieheenkin tutustuin. Rakastuttiin, valvottiin yöt ja lorvittiin aamut. Suunniteltiin tulevaisutta, montako lasta ja millainen koti? Ja nyt meidän sängyssä on aamuseitsemältä kolme unista lasta, itsellä väsymyksestä raskaat luomet ja kiire päiväkotiin, töihin ja opiskelemaan.
Tänään aamulla päiväkodin pihassa kerään reput syliini, lapset viereeni, vaihdan miehen kanssa pusut ja hyvän päivän toivotukset. Hän jatkaa töihin, minä sisälle päiväkodin portista, jota toinen äiti pitelee auki säälien tavaramäärää käsissäni. Vilkutan heipat lapsille ja jatkan opintojeni pariin. Ja kun koittaa iltapäivä, talo on taas täynnä sotkua ja hälinää, pusuja ja kiukkuja. Tavallista arkielämää. Minun elämääni.
Näin sen piti mennäkin, kaikki on hyvin. Joskus sitä vain hämmästyy, miten nopeasti aika meni.
