Täällä me ollaan ja arki pyörii vinhaa vauhtia. Kaksi koululaista, kaksi päiväkotilaista, yksi työläinen ja yksi aikuisopiskelija. Sitten edellisen merkinnän vauva on kasvanut taaperoksi, eskari ekaluokkalaiseksi ja äiti on jatkanut opintojaan (ja saa taas nukkua). Tämä sopii minulle niin paljon paremmin kuin kotiäitiys.

Samalla viikolla kun yksivuotias sanoi ensimmäisen lauseensa, viisivuotias luki ensimmäisen lauseensa. Taaperon jutut ovat hellyttäviä ja hauskoja: "minun äiti", "hyi kauhee", "heihei rakas", "anna mullekki!". Juuri nyt valmistellaan piparkakkutaloa ja jaetaan synttärikutsut, aamuisin juostaan joulukalenterin luo ja iltaisin bongaillaan tonttuja.

Olen käynyt täällä monta kertaa. Lukenut vanhoja merkintöjä ja muistellut liikuttuneena menneitä vuosia. Miettinyt, laitanko enää uusia kuvia. Halusin kuitenkin tulla vielä sanomaan heipat ja kiittämään kaikkia teitä, jotka elitte mukana nämä kiihkeimmät pikkulapsivuodet. Kiitos!

Blogimaailma on muuttunut enkä ehdi tai haluakaan pysyä mukana. En koskaan ole kokenut omaksi arvontoja ja alekoodeja enkä halunnut pitää kovin kiivasta tahtia tai kirjoittaa yhteiskunnan asioista. Minun juttuni oli kirjoittaa arjesta ja kuvata sitä. Vuosien saatossa tulin aremmaksi enkä tohtinut enää kirjoittaa juuri mitään. Nyt on tullut eteen se aika, etten enää koe mielekkääksi julkaista kuviakaan näin laajasti kaikkien nähtäville.

Jatkossa meitä voi halutessaan seurata instagrammissa.

Hyvää jatkoa jokaiselle, hymyillään jos tavataan!

Kiitos.

Tammikuu ja sisustusvimma. Tykkään valosta ja pakkasesta. Arjen rytmikin on ihan jees pitkän joululoman jälkeen.

Tänä talvena ei missata luistelukouluja, merkitsin ne jo kalenteriin. Kaulaliina jonka syksyllä aloitin on edelleen kesken, alan jo epäillä valmistuuko se tälle talvea.

Vauva sanoo jo "äiti", "ei", "isi" ja "äitintyttö". Rs-viruksen ja eroahdistuksen yhetisvaikutuksesta jätti tutin pois ja vaihtoi sen tissiin. Yöt roikkuu tissillä, silittelee ja taputtelee tätä ystäväänsä, örisee ja ynisee tissi suussa ja saa infernaalisen kilarin jos tissi tipahtaa suusta. Saman raivarin saa jos kehtaa tarjota tuttia tissin tilalta.

Puolentoistavuoden ompeluhiljaisuus on poissa ja kova innostus olis ommella. Kun ehtis!

Olen usein miettinyt vieläkö jatkaisin blogia, kun aikaa ei tunnu enää olevan tarpeeksi tähän hommaan. Mutta kun rakastan kuvaamista ja kuvia, niin laitan nyt vielä ainakin nämä. Katsotaan sitten ensi vuonna ehdinkö enää.

Juuri nyt meillä jännitetään joulua ja lasketaan öitä. Kaksi enää! Ollaan käyty monta kertaa ostamassa viimeiset joulujutut, kunnes kohta huomaataan, että puuttuu vielä se ja se ja se. On ollut joulujuhlaa ja yrjötautia ja tiedettähän te nämä lapsiperheet jouluvalmistelut. Kiirettä pitää. Vauva konttaa yöt ja pari askelta jo päivälläkin. Sanoo äiti ja äittä ja olen ollut kuulevinani pari muutakin sanaa...

Tästä vuodesta jää päällimmäisenä mieleen tietenkin pienimmän rakkaan syntyminen, niin ihmeellisen ihana asia saada vielä yksi vauva. Toinen mikä jäänee mieleen on väsymys. En ole koskaan ollut niin väsynyt kuin kuluneena kesänä ja syksynä. Loppuvuotta kohti väsymys hiukan helpotti ja toivon, että helpottaisi vielä vähän. Mutta kaikkein eniten toivon, että ensi vuonna saisimme kaikki olla yhdessä ja terveinä.

Lämmintä joulua jokaiselle!

Lokakuussa parasta oli neljän päivän loma mummolassa. Ei ole mummolan täyshoidon voittanutta. Pääsin metsäänkin pitkästä aikaa. Ja lapsetkin pääsivät, voi sitä riemua kun sai kallioilla pomppia mielin määrin.

Nyt toivon ja odotan lunta. Edes väriksi tähän säkkipimeään koleuteen. Jouluvalot laitoin jo toissaviikolla. Pehmeää valoa ei voi olla tähän aikaan vuodesta liikaa.

p.s. kiitos kaikille edellisen postauksen viesteistä. Voimia tarvitaan, mutta kyllä tämä taas joskus tästä. Kyllä meillä vielä joskus nukutaan. Tsempit myös muille väsyneille!

Meillä asuu vilkas neljävuotias, joka on hetkestä riippuen milloin kotka, leppis, prinsessa, lepakko, keiju, pupu tai mikä milloinkin. Ja pikkusisko on juuri nyt hellittelynimeltään kinkkuvoileipä, oma unilelu on Rieska. Totesin vasta äidilleni, että tämä arkeni muistuttaa aika usein sketsisarjaa, vaikka välillä nauru onkin kaiken maailman tempauksissa äidillä pikkusen tiukassa. 

Tässä väsymystaisteluissa koitan muistuttaa itseäni, että olen saanut sen kaiken mitä olen eniten halunnut. Välillä se auttaa jaksamaan. Välillä sokeri, miehen tsemppiviesti, vertaistuki tai vartin kahvirauha auttaa. Välillä ei auta mikään. Olen taas kerran todennut, että vauva-ajan jaksaminen on melko suoraan verrannollinen siihen, miten vauva nukkuu. Öisin ja päivisin. Jos ei nuku, niin ei sitä kovin touhukkaana ja pirteänä kauan jaksa.

Tästä jo ehkä arvasitte, ettei meillä nukuta kovin hyvin. Ei öisin eikä päivisin. Siksi ei oikein  pääse/ehdi/jaksa koneelle niin pitkäksi aikaa, että aivan blogimerkinnän ehtisi kirjoittaa ja kuvatkin ladata. Kuviakin tullut otettua aivan liian vähän kun ei vaan jaksa. Onneksi puhelimessa on enemmän. Kunhan vaan joskus ehtisi ladata ne koneelle.

Mutta myös tässä päivässä on paljon hyvää: kaunis kirpeä syysaamu, läheiset, pieni oma hetki, hammashoitajan hyvä palaute, bussipysäkin mukava kohtaaminen. Kunhan uni edes hiukan lisäntyy, se kaikki hyvä on helpompi nähdä.

Neljä kuukautta:

* harjoittelee ahkerasti kääntymistä
* saa tissiraivarit joka syötöllä
* nauraa käkättää ääneen kun kaulasta kutittaa

* ei perusta oikein tutista, vain nukahtaessa kelpaa
* syö öisin niin monta kertaa ettei äiti jaksa laskea
* hermostuu märistä vaipoista nopeasti

* haluaa harson hyppysiinsä ennen nukahtamista
* ei ole vielä kehittänyt päiväunirytmiä
* öisin on levossa noin 21-07(vkl 09) mutta ei tosiaankaan ilman syöttöjä (ja raivoo).

* syö vain tissimaitoo
* on alkanut tarraamaan tiukasti kaikkeen mistä kiinni saa
* on myös löytänyt omat kädet

* ei viihdy lainkaan yksin
* onneksi tässä talossa harvoin tarvitsee olla yksin
* on maailman ihanin ja hurmaavin vauva <3

Aina välillä käy mielessä jokin hyvä aihe mistä kirjoittaa tänne. Mutta joka kerta se unohtuu ennen kuin ehdin istahtaa. Päivät ovat niin täysiä ja yöt katkonaisia, etten muista aina edes edellistä imetyskertaa (vaikka siitä ei koskaan ole kuin korkeintaan pari tuntia). Onneksi vauva huolehtii siitä, ettei ainakaan jää ilman maitoaan. Ja myös siitä, että pääsee syliin. Ja siskot huolehtivat muun muassa tasaisesta kaaoksesta.

Mutta tämän verran muistan: viime aikoina on ainakin saatettu yksi koulutaipaleensa alkuun, ihasteltu koiranpentua (ei valitettavasti ole oma), geokätköilty, tultu kotiin tuplasateenkaaren alta, menty mummolaan Pkn-konsertin läpi, pyöritetty rotuaarin palloa, puistoiltu, nähty sukulaisia ja mansikatkin saatiin pakastettua ja kakku tehtyä.