Olen aina ollut hyvin tarkka väreistä ympärilläni. Ja inhonnut sitä, että jopa väreillä väitetään olevan sukupuoli.

Kuusi vuotta siihen meni, että meillä nähdään oikein peruspunainen ulkohaalari lapsen päällä. Ennen lasten saantia ihmettelin aina päiväkotiseurueiden kulkiessa ohi, että miksi tytöt olivat järjestään punaisissa ja pojat sinisissä. Ajattelin, että itse en kyllä pukisi lapsiani tarkoituksella niin että värit olisivat rajoitetut sukupuolen mukaan, ja että jo kaukaa pitäisi tietää kumpi sieltä tulee.

Meillä on nähny vaikka minkä värisiä pukuja: mustia, harmaita, sininen, lila, keltainen, oranssi, beige, sateenkaari, ruskea, violetti, hiekan sävyinen, vihreä, turkoosi ja jopa yksi miehen valitsema pinkki (ai niin ja yksi vaaleanpunainen alehaalari). Takkeja on ollut enemmänkin myös niissä tyttömäisissä sävyissä.

Sisävaatteissa siedätyin pinkkiin pari vuotta sitten, vaikkei meillä pinkissä kylvetä vieläkään. En kuitenkaan koe enää ylitsevuotavaa pinkki-inhoa, mutta ruskeaan väriin sain yliannostuksen esikoisen ekoina vuosina enkä kestä sitä vieläkään. Vihreälle kävi vähän samoin, vaikka siitä uskonkin vielä toipuvani.


p.s. Huhtikuun loppu vai helmikuun loppu?  En ole eläissäni tämmöstä talvea nähnyt näillä leveyksillä. Tai no ilmeisesti olen mutta en muista, mies tiesi kertoa, että 25 vuotta sitten täällä oli samanlainen kesken jäänyt talvi.

"Äiti, tärkeintä maailmassa on huolehtiminen." Totesi kuusivuotias. Ja sitten, "Mikä sinusta on tärkeintä?" Vaikka yritin, en osannut vastata paremmin, vaan päädyin lopulta samaan vastaukseen. Että tärkeintä on omista rakkaistaan huolehtiminen.

Välillä tällä pienellä ihmisellä vain on vähän liikaa huolia ja murheita. Avuksi teimme kasan huolinukkeja ja sovimme, että vauvahuolinukeille kerrotaan vain kaikkein pienimmät huolet, isi- ja äiti-nukeille pahimmat. Yöksi ne pannaan tyynyn alle ja näin murheet katoavat.

Voisi itsekin kokeilla.

1. Uusi suosikkileikki on rumpujen soittaminen värikynillä.
2. Äiti vähän innostui kun postissa saapuivat kevättakit.
3. Uuden kodin suosikkipaikka.
4. Koiraakin kiinnostaa.

Kun äiti ja isi jännäsivät miesten olympia -viestiä, lapset kuvasivat elinkaarensa päässä olevalla pokkarilla.

Tänään oli aivan ihana ja vähän haikeakin päivä. Aamulla kuulin, että edellisenä iltana oli syntynyt sukuun uusi vauva. Esikoinen kävi viimeistä kertaa neuvolassa. Tytöt saivat neuvolareissusta palkkioksi pienen yllätyksen, josta sateli kiitoksia monta kertaa. Ja sitten saimme kukkia, suklaata, kortin ja ihan parhaat vieraat luoksemme! Söimme pakasteesta viimeiset täytekakkupalat ja kahvittelimme rauhassa ystävän kanssa. Ulkona satoi jotain veden ja rännän sekoitusta, mikä tarttui isoina pisaroina puihin, mutta sisällä oli lämmintä.

Illalla kuusivuotias liimasi äidin seinälle pitkät palat sydänteippiä, koska hän kertoi rakastavansa äitiä niin paljon. Uni voitti kaksivuotiaan isosiskon yläsängyssä, siellä ne vierekkäin tuhisivat.

Ystävän seurassa
aika kuluu nopeasti.
Juuri, kun ajattelit,
että on jo ilta,
ollaan jo aamussa asti.

Huh! Jalka on mustelmilla muuttamisesta ja illat (ja vähän päivätkin) on menneet tavaroille paikkoja taikoen. Mutta kyllä tämä tästä. Aurinkokin paistaa jo päivisin hyvän tovin!

Esikoinen sai oman huoneensa ja kyllä on onnellinen neiti. Me vanhemmat taas iloitaan huonejaon myötä rauhoittuneista illoista.

Ensimmäistä kertaa muuttaminen tuntuu todella haikealta. Toisaalta tahtoisin jäädä, toisaalta tiedän etten ole viihtynyt täällä enää vähään aikaan ja on niin kamalan ahdastakin. Onneksi lähes kaiken saa ottaa mukaansa, mutta harmittaa, kun naapurit täytyy jättää jälkeensä (ja  tapetit).

Esikoinen piirsi päiväkodissa uuden kodin, lapset kyllä odottavat muuttoa innoissaan. Heille on tosin vaikea selittää, miksi seuraava asunto on luultavasti vain lyhytaikainen. Vuokra-asunnon ja omistusasunnon erot eivät oikein vielä kirkastu lapsille.

Eiköhän tämä vielä iloksi muutu ja joskus vielä päästään omaan pysyvämpään kotiin.

Tammikuun puoliväli ja ihanan kirpeät pakkaset! Viikko sitten näytti siltä, että talvi on peruttu, mutta ei sittenkään.

Kuusivuotias pelkää maailmaa, kuten hän itse asian ilmaisee. Moni asia pelottaa, esimerkiksi lähes kaikki lasten elokuvat ja sarjat. Kaikkein suurin pelko tuntuu olevan tulipalo, tämä pelko oli hänen mielessään kovasti jo 1,5 vuotta sitten. Jo silloin vietin lukuisat illat hänen luonaan kerraten, miten toiminne jos tulipalo yllättää. Tällä kertaa olen koittanut selittää, miksi se ei ole mahdollista, että äiti ja isi unohtavat ottaa lapset mukaan palavasta talosta. Että kun äidille ja isille ei ole olemassa mitään tärkeämpää kuin lapset, vanhemmat rakastavat lapsiaan eniten maailmassa. Mutta kysymyksiin on välillä vaikea vastata, vaikka tietysti jokaiseen vastaan. "Miltä näyttää palanut ihminen?", "Jos jompi kumpi teistä, sinä tai isi palatte tänne, niin pitääkö meidän kaikkien palaa?", "Onko sellaisia äitejä, jotka eivät rakasta lapsiaan?", "Mitä tapahtuu jos koira palaa, kun meidän koirahan on jo musta?".

Onneksi on tuo pienempi nelivuotias, jota ei tämmöiset huolet paina. Hän kuuntelee siskon vakavia kysymyksiä ja päättää itsekin osallistua. "Äiti, mitä tapahtuu jos syö tontun?"

Vuosi 2013

Tammikuu alkoi esikoisen synttäreillä, niin kuin jokainen vuosi. Pienin kiipeili joka paikkaan ja ruokaili usein lopulta pöydällä istuen tai seisten sekä tyhjensi oma-aloitteisesti siskojensa aamupalajämät. En jaksanut enää edes kieltää kun ei se uskonut kuitenkaan. Lapset leikkivät jatkuvasti uimahallissa käymistä ja viettivät monesti päivän uimapuvuissaan. Välillä yönkin. Sydänemekot ostettiin lahjarahoilla, kun lapset rakastuivat mekkoihinsa niin, että pusasilivat niitä sovituskopissa.

Helmikuussa innostuin pitkästä aikaa ompelusta ja aloin tehdä lapsille mekkoja. Juniorille piti ostaa valjaat ruokapöytään, mutta nopeasti huomattiin, että turha niitä oli edes laittaa, hän pääsi niistä irti hetkessä.

 

Maaliskuussa lasketeltiin ja luisteltiin ja odotettiin kesää. Laskettelupäivänä oli järkyttävä lumipyry, mutta ei se lapsia hidastanut. Vanhin oppi auraamaan ja vähän laskemaankin, keskimmäinen oppi melkein pysymään pystyssä. Isompi opetti balettiliikkeitä innokkaalle pikkusiskolle. Sitten kävimme miehen kanssa kaksistaan hotellilomalla juhlistamassa synttäreitäni joita en sen enempää halunnut juhlia, oli ihanaa nukkua ja syödä hyvin. Päivää ennen kuin täytin 30, rakas mummoni kuoli. Se oli odotettua, mutta surullista silti.

Huhtikuussa lähti esikoisen ensimmäinen hammas, oli sitä hartaasti odotettukin! Hammaskeijun tuomalla rahalla hän osti ison Hello kitty -munan. En muista kuukaudesta muuta kuin raskaita asioita. Kuten sen, että luin illat ja viikonloput pääsykokeisiin (myös ennen ja jälkeen huhtikuun) joihin olin lukenut monena vuonna aiemminkin ja nyt päätin yrittää viimeistä kertaa. En päässyt tälläkään kertaa.

Toukokuussa tuli yllättäen helle. Esikoinen jätti apurattaat pois äitienpäivänä ja me kaikki pääsimme katsomaan viimeistä balettiharjoitusta. Kevätnäytöksessäkin tietysti oltiin! Laskettiin talon kaikki Hello kityt eli ne, joita meille ei koskaan pitänyt tulla. Oli aivan mahtavat kelit, ei edes hyttysiä vielä.

Kesäkuussa käytiin tivolissa, jonne pienimmän piti tulla vain katsomaan, mutta tämä rynnikin kaikkiin laitteisiin isompien kanssa. Nähtiin viimeistä kertaa yhtä isovanhemmista, tavattiin uusia ihmisiä ja oltiin paljain varpain. Niin ja puhallettiin PALJON saippuakuplia.

Heinäkuussa tehtiin ensimmäinen kunnon kesälomareissu perheellisenä. Suuntasimme häämatkalta tuttuun Pohjois-Norjaan ja voi miten nautin! Ensimmäistä kertaa kamerastani loppui muistikortin tila, tuntui, että koko ajan piti kuvata kun jatkuvasti oli niin henkeäsalpaavan näköistä. Paras reissumme ikinä! Käytiin myös mm. rannalla, mikä oli yhtä suuri menestys kuin joka vuosi: kaikilla alkoi palella nopeasti ja halusivat pian pois. Mökkeiltiinkin ja oltiin todella paljon ulkona.

Elokuussa juoduimme hautaamaan jälleen yhden isovanhemmista. Ulkoilimme paljon. Kuun lopussa alkoivat kauan odottamani opinnot, tosin ei sillä alalla minne olisin eniten toivonut. Pieninkin aloitti päiväkotiuran hyvillä mielin. Mennyt kesä oli ensimmäisen sitten vuoden 2006, kun en ollut raskaana enkä imettänyt.

Syyskuussa olin viikot poissa kotoa. Otimme kuvia äidistä ja tytöistä, jokaiselle omansa, jonka saivat laittaa kehyksiin sängyn viereen kun ikävä iltaisin tuli. Pienin sai 2v lahjaksi Baby bornin, joka oli niin suuri hitti, että siskojen piti saada omansa nyt jouluna.

Lokakuussa olin edelleen poissa viikot ja enkä kotona ollessa tahtonut käydä missään ilman lapsiani enkä jaksanut nähdä oikein ketään muuta kuin omaa perhettäni. Aloimme katsella uusia asuntoja ja mietimme oman myyntiä.

Marraskuussa löysimme ihanan talon, teimme tarjouksen ja laitoimme oman myyntiin. Talo meni toisaalle, mutta oman myynti jatkui. Kiirettä piti, tiiviin opiskelun ohessa siivosin hullun lailla: milloin valokuvaajaa, milloin arvioijaa, välittäjää ja näyttöjä varten. Koko ajan oli kiire ja järkyttävä stressi. Olin edelleen suurimman osan viikonpäivistä kotoa poissa. En tullut ottaneeksi montaa kuvaa. Kotona kaikki kuvat piti riisua pois seiniltä myyntiä varten.

Joulukuu meni nopeasti, niin meidän asuntokin. Hävisimme toisenkin tarjouskilvan, joten joulun viettoon lähdimme vailla tietoa siitä missä asumme kuukauden päästä. Olo on kuitenkin ihan levollinen, kyllä kaikki jotenkin aina lutviutuu. Joulu oli valkea ja nippa nappa
uusi vuosikin, mutta siinä välissä maa oli lumeton eikä välipäivinä paljon ulkoiltu. Toivottavasti pääsisimme pian luistelemaan ja ehkä kokeilemaan taas lasketteluakin.