Kaksi viikkoa sitten kävimme viiden vuoden tauon jälkeen häissä ja lähdimme sitten ensimmäiselle kesälomareissullemme Suomessa. Suuntana oli Turun leirintäalue Ruissalossa.

1. Pienissä häissä.

2. 11h automatkan jälkeen purettiin auto ja mentiin uimaan.

3. Ja aamulla takaisin!
4. Rantavahti.
5. Muru.
6. Jalkojen puhdistus.
7. Turistit matkalla Turun linnaan.
8. Kohtuullisen kokoiset ikkunat & linnaneidot.
9. Parasta linnassa oli lasten mielestä askarrella omat kummitukset.
10. Välipalaa ja lepoa Aurajoen rannalla.
11. Ja vielä illalla rannalle.
12. Tällä kertaa uikkarit päällä.
13. Väsyneen (tai sitä esittävän) kyyti rannalta mökkiin.

1. Uuden kodin keittiömaisema on suosikkini.
2. Neljävuotias haluaa aina sateella ulos, kun on niin hieno sadetakki.
3. Prinsessat.
4. Naurava nakki.
5. Pieninkin piirtää jo pääjalkaisia.
6. Itkevä kakka.

Lankalauantai mökillä oli niin onnistunut, että koko paluumatkan vain hymyilytti. Ja mikäs oli hymyillessä alimman kuvan maisemissa ajellen.

Viime viikolla.

* Havahduin siihen, ettei meille tarvita enää yhtään raitamekkoa.
* Pyörittelin asuntojuttuja mielessäni yötä päivää stressiksi asti.
* Kävin kaksi reissua opiskelupaikkakunnalla ja lähden taas tänään.
* Tapasin uusia ihmisiä.
* Sain blenderin ja testijuomat ovat olleet hyviä!

Mukavaa uutta viikkoa jokaiselle! Ihanaa, kun on jo niin valoisaa.

Ihan yhtäkkiä minä olenkin äiti. Kolmelle tytölle. Milloin se tapahtui?

Juurihan itse kompuroin kuusivuotislahjaksi saamilla lasketteluvälineillä ensimmäistä kertaa rinteessä. Sukset olivat mustat neonkeltaisilla vivahteilla ja kypärä isoveljen vanha, jossa oli iso Hiawatha-tarra.

Nyt ostan jo tottuneesti ruokaa viidelle hengelle, pyykkään loputtomia lastenvaatevuoria, huolehdin päiväkodin retkimaksuista ja talvihanskojen kuivumisesta huomiseksi. Seison iltapäivällä päiväkodin pihalla monien muiden vanhempien tavoin kuuntelemassa lasteni päivästä. Kerään kurahanskoja, tossuja, unileluja ja väsymyksestä kiukkuisia lapsia mukaani. Joskus katselen viereisen auton vanhempia, kun he pakkaavat lapsiaan autoon ja mietin, että miten erilaisia ihmisiä päiväkodin piha yhdistää. Tuskin oltaisiin tavattu koskaan ilman lapsiamme.

Ja ihan vastahan minä tuohon mieheenkin tutustuin. Rakastuttiin, valvottiin yöt ja lorvittiin aamut.  Suunniteltiin tulevaisutta, montako lasta ja millainen koti? Ja nyt meidän sängyssä on aamuseitsemältä kolme unista lasta, itsellä väsymyksestä raskaat luomet ja kiire päiväkotiin, töihin ja opiskelemaan.

Tänään aamulla päiväkodin pihassa kerään reput syliini, lapset viereeni, vaihdan miehen kanssa pusut ja hyvän päivän toivotukset. Hän jatkaa töihin, minä sisälle päiväkodin portista, jota toinen äiti pitelee auki säälien tavaramäärää käsissäni. Vilkutan heipat lapsille ja jatkan opintojeni pariin. Ja kun koittaa iltapäivä, talo on taas täynnä sotkua ja hälinää, pusuja ja kiukkuja. Tavallista arkielämää. Minun elämääni.

Näin sen piti mennäkin, kaikki on hyvin. Joskus sitä vain hämmästyy, miten nopeasti aika meni.

Ihana hiihtolomaviikko.

Ei mitään erityistä, yhdessäoloa ja laiskoja aamuja. Sulavaa lunta ja mukavia ihmisiä. 

"Äiti, tärkeintä maailmassa on huolehtiminen." Totesi kuusivuotias. Ja sitten, "Mikä sinusta on tärkeintä?" Vaikka yritin, en osannut vastata paremmin, vaan päädyin lopulta samaan vastaukseen. Että tärkeintä on omista rakkaistaan huolehtiminen.

Välillä tällä pienellä ihmisellä vain on vähän liikaa huolia ja murheita. Avuksi teimme kasan huolinukkeja ja sovimme, että vauvahuolinukeille kerrotaan vain kaikkein pienimmät huolet, isi- ja äiti-nukeille pahimmat. Yöksi ne pannaan tyynyn alle ja näin murheet katoavat.

Voisi itsekin kokeilla.

Tänään oli aivan ihana ja vähän haikeakin päivä. Aamulla kuulin, että edellisenä iltana oli syntynyt sukuun uusi vauva. Esikoinen kävi viimeistä kertaa neuvolassa. Tytöt saivat neuvolareissusta palkkioksi pienen yllätyksen, josta sateli kiitoksia monta kertaa. Ja sitten saimme kukkia, suklaata, kortin ja ihan parhaat vieraat luoksemme! Söimme pakasteesta viimeiset täytekakkupalat ja kahvittelimme rauhassa ystävän kanssa. Ulkona satoi jotain veden ja rännän sekoitusta, mikä tarttui isoina pisaroina puihin, mutta sisällä oli lämmintä.

Illalla kuusivuotias liimasi äidin seinälle pitkät palat sydänteippiä, koska hän kertoi rakastavansa äitiä niin paljon. Uni voitti kaksivuotiaan isosiskon yläsängyssä, siellä ne vierekkäin tuhisivat.

Ystävän seurassa
aika kuluu nopeasti.
Juuri, kun ajattelit,
että on jo ilta,
ollaan jo aamussa asti.

Ensimmäistä kertaa muuttaminen tuntuu todella haikealta. Toisaalta tahtoisin jäädä, toisaalta tiedän etten ole viihtynyt täällä enää vähään aikaan ja on niin kamalan ahdastakin. Onneksi lähes kaiken saa ottaa mukaansa, mutta harmittaa, kun naapurit täytyy jättää jälkeensä (ja  tapetit).

Esikoinen piirsi päiväkodissa uuden kodin, lapset kyllä odottavat muuttoa innoissaan. Heille on tosin vaikea selittää, miksi seuraava asunto on luultavasti vain lyhytaikainen. Vuokra-asunnon ja omistusasunnon erot eivät oikein vielä kirkastu lapsille.

Eiköhän tämä vielä iloksi muutu ja joskus vielä päästään omaan pysyvämpään kotiin.

Tammikuun puoliväli ja ihanan kirpeät pakkaset! Viikko sitten näytti siltä, että talvi on peruttu, mutta ei sittenkään.

Kuusivuotias pelkää maailmaa, kuten hän itse asian ilmaisee. Moni asia pelottaa, esimerkiksi lähes kaikki lasten elokuvat ja sarjat. Kaikkein suurin pelko tuntuu olevan tulipalo, tämä pelko oli hänen mielessään kovasti jo 1,5 vuotta sitten. Jo silloin vietin lukuisat illat hänen luonaan kerraten, miten toiminne jos tulipalo yllättää. Tällä kertaa olen koittanut selittää, miksi se ei ole mahdollista, että äiti ja isi unohtavat ottaa lapset mukaan palavasta talosta. Että kun äidille ja isille ei ole olemassa mitään tärkeämpää kuin lapset, vanhemmat rakastavat lapsiaan eniten maailmassa. Mutta kysymyksiin on välillä vaikea vastata, vaikka tietysti jokaiseen vastaan. "Miltä näyttää palanut ihminen?", "Jos jompi kumpi teistä, sinä tai isi palatte tänne, niin pitääkö meidän kaikkien palaa?", "Onko sellaisia äitejä, jotka eivät rakasta lapsiaan?", "Mitä tapahtuu jos koira palaa, kun meidän koirahan on jo musta?".

Onneksi on tuo pienempi nelivuotias, jota ei tämmöiset huolet paina. Hän kuuntelee siskon vakavia kysymyksiä ja päättää itsekin osallistua. "Äiti, mitä tapahtuu jos syö tontun?"