tiistai 14. kesäkuuta 2011

Raskaudesta








Ensimmäisessä raskaudessa otettiin mahakuvia varmaan kahden viikon välein, toisesta ehkä kuukauden tai kahden välein. Tästä vauvamahasta ei ole vielä yhtään kuvaa. Onhan se kyllä ollut mielessä, että pitäis ottaa. Tuossa tiivistyy hyvin myös se, miten "paljon" tähän raskauteen on ehtinyt keskittyä: ei ole juuri iltaisin höpötelty masuvauvalle tai soitettu soittorasiaa aamulla heiluvan vauvamahan päällä. Ei hirveästi mietitä, millainen tyyppi sieltä tulee. Kumpikaan kun ei paljon syksyä uskalla ajatella. On mies sentään muutaman kerran liikkeitä tuntenut kädellään. Nimipohdinnastakin meinaa vain tulla riitaa, kun miehen mielestä nimet on jo päätetty aikaisemmissa raskauksissa. Niin kai ne onkin. Mutta ois niitä silti kiva pohtia vielä, jos joskus ehtisi ja jaksaisi.

Tulen joka raskaudessa aina melko alakuloiseksi. Yöt huononee samaa tahtia raskauden etenemisen kanssa, uni tuntuu usein paperinohuelta. Kun sitten heräilen, en meinaa saada unta. Ja jostain kumman syystä alan aina miettiä mitä synkempiä asioita, kuten sitä mitä järkeä on saada lapsi, kun elämä on niin lyhyt että pian se on ohi kuitenkin. Kuolema-ajatukset ovat muutenkin aina valloillaan raskausaikana, eilen illalla alkoivat pelot siitä että mies ei näe tätä lasta vaan kuolee jossain onnettomuudessa ennen sitä. Samaa olen pelännyt joka kerta, loppua kohden aina vain voimakkaammin. Mielikuvitus laukkaa kuin villavarsa ja itken itsekseni kun mietin, mitä kertoisin lapselle hänen isästään jota tämä ei koskaan nähnyt. Huoh.

Jos ei ole ajatukset ruusuisia, niin ei ole olokaan. Oikein raivostuttaa vauvalehtien ohjeet, että raskaana olevan tulisi levähtää, ottaa päikkäreitä ja jättää kotityöt sikseen. Miten realista kahden pienen lapsen ja opintojen kanssa! Ja miksei kukaan ole kertonut sitä raskaana olevan levontarvetta lapsille, jotka kyllä muistavat tulla hakkaamaan jollain palikalla päähän, jos äidin silmät lupsuvat Pikku Kakkosen aikana. En tiedä mihin se energinen keskiraskaus taas katosi, kohta taidetaan olla viimeisellä kolmanneksella eikä energiaa ole näkynyt enää pitkään aikaan. Väsyttää vaan koko ajan ja pinna on sen mukainen. Kun vaan saisi olla rauhassa ja nukkua!


Iloitsen kuitenkin siitä, että on kesä ja valoisaa. Kyllä se auttaa jaksamaan, kun uloskin on helpompi lähteä. Kunhan ei vaan tulis enää niitä +30 helteitä.

7 kommenttia:

  1. Voi kuulostaa noi ajatukset niin tutuille. Iso jaksamisrutistus sinne

    VastaaPoista
  2. Jaksamisia sinulle. Varmasti rankkaa kahden pienen kanssa kasvatella yhtä pientä masussa. Ei sitä ekan raskauden aikana tiennytkään miten helpolla pääsi... Ihana kun kirjoitat niin realistisesti teidän arjesta. Ei se aina ole lasten kanssa ruusuilla tanssimista... Minulla nuo "synkät ajatukset" on tulleet aina vauvan synnyttyä: mitä jos se tukehtuu, se on ollut suurin pelkoni! Muutenkin yön pimeinä tunteina on ollut aina aikaa miettiä mitä kaikkea vauvalle voi elämän aikana sattua... Esikoisen kanssa meni ihan överiksi jo,valvoin nukkuvaa vauvaa sängyn vierellä,hengittääkö se. Päivisin ja öin. Kunnes mies sanoi ettei niin kuulu/voi tehdä,pakko itsekin nukkua. Pikkuvauva-aika on mielestäni ehkä hieman "pelottavaa" niin heiveröisiä ja avuttomia ne vastasyntyneet ovat. Silti poden sitä vauvakuumetta ;)
    -2 tytön äiti

    VastaaPoista
  3. Tiiätkö, kovasti tekis mieli aina jollain tapaa kommentoida tämmösiä juttuja, vaan kun ei oikein näin lapsettomana osaa. Siis vaikka hetkittäin luuleekin ymmärtävänsä, niin tuskin oikeasti ymmärtää puoliakaan totuudesta.:> Tän kommentin kirjoitankin lähinnä kertoakseni, että tykkään näistä sun jutuista hirmuisesti, sillä osaat kertoa mulle "vieraasta elämäntavasta" niin, että ainakin luulen ymmärtäväni ja erityisesti HALUAISIN ymmärtää, vaikka kuten tiiät, en ookaan mikään vauvablogien suurkuluttaja enkä sellaiseksi aiokaan.;) Ja ihan uhallanikin sanon, että koitahan jaksella, vaikka tiiän, ettei yhdet sanat sitä väsymystä pois viekään. Oon kuitenkin hengessä mukana täällä taustalla.:)

    VastaaPoista
  4. Nola, kiitos :)

    2 tytön äiti, minäkin pelkään vauvan kuolemaa myös sitten, kun se syntyy. Ja koko ajan kun se on kohdussa. Kätkytkuolemaa pelkään kamalasti, tarkistan kans koko ajan että vauva hengittää. Itsekin koen myös vastasyntyneen ekat kuukaudet aika ahdistavina, paljon mukavampaa on sitten noin puolivuotiaasta eteenpäin.

    Bemary, mukava kuulla että sinäkin jaksat näitä mun juttuja lukea, vaikka ne ei sulle olekaan ajankohtaisia. Ja empatia on aina tervetullutta, etenkin lasten kans sitä ei vaan voi saada liikaa. Sillä lapset ei sitä turhaan äidille jakele :D Kiitos siis :)

    VastaaPoista
  5. Minusta olisi ihanaa olla sellainen ystävä, joka voisi olla avuksi fyysisesti, henkisesti, aineellisesti tai ajatuksellisesti tarvittaessa.

    VastaaPoista
  6. Minna, no mutta olethan sinä :)

    VastaaPoista
  7. Huikea blogilöytö, kiitos tästä.

    Kuulostaa noi raskausajatukset niin tutuilta. Etenkin tän toisen aikana oli puoleenvälin saakka aikamoista myllerystä. Alakuloisuus kuulostaa myös niin tutulta.

    Toivottavasti en olisi niin hysteerinen tämän kanssa kuin esikoisen. Esikoinen nukku vauvavuotensa, äiti ei. Piti koko ajan vahtia että hengittääkö...

    VastaaPoista