tiistai 6. lokakuuta 2015










Meillä asuu vilkas neljävuotias, joka on hetkestä riippuen milloin kotka, leppis, prinsessa, lepakko, keiju, pupu tai mikä milloinkin. Ja pikkusisko on juuri nyt hellittelynimeltään kinkkuvoileipä, oma unilelu on Rieska. Totesin vasta äidilleni, että tämä arkeni muistuttaa aika usein sketsisarjaa, vaikka välillä nauru onkin kaiken maailman tempauksissa äidillä pikkusen tiukassa. 

Tässä väsymystaisteluissa koitan muistuttaa itseäni, että olen saanut sen kaiken mitä olen eniten halunnut. Välillä se auttaa jaksamaan. Välillä sokeri, miehen tsemppiviesti, vertaistuki tai vartin kahvirauha auttaa. Välillä ei auta mikään. Olen taas kerran todennut, että vauva-ajan jaksaminen on melko suoraan verrannollinen siihen, miten vauva nukkuu. Öisin ja päivisin. Jos ei nuku, niin ei sitä kovin touhukkaana ja pirteänä kauan jaksa.

Tästä jo ehkä arvasitte, ettei meillä nukuta kovin hyvin. Ei öisin eikä päivisin. Siksi ei oikein  pääse/ehdi/jaksa koneelle niin pitkäksi aikaa, että aivan blogimerkinnän ehtisi kirjoittaa ja kuvatkin ladata. Kuviakin tullut otettua aivan liian vähän kun ei vaan jaksa. Onneksi puhelimessa on enemmän. Kunhan vaan joskus ehtisi ladata ne koneelle.

Mutta myös tässä päivässä on paljon hyvää: kaunis kirpeä syysaamu, läheiset, pieni oma hetki, hammashoitajan hyvä palaute, bussipysäkin mukava kohtaaminen. Kunhan uni edes hiukan lisäntyy, se kaikki hyvä on helpompi nähdä.