Tyhjensin puhelimesta kuvat talteen. Piti laittaa muistoksi tännekin. Pari viime vuotista ja loput tästä keväästä.

Ja sitten. Pakko oli vielä laittaa tämä yksi herkku kahden vuoden takaa. 2013 oli ihana kesä! Ja miten pieniä ne olivatkaan!

Käytiin taas mummolassa ja vaikka reissussa rähjääntyy, ei mummolan palvelua voita mikään. Ruuat ostetaan, valmistetaan ja tarjoillaan, lapset pestään ja nukutetaan, pyykit huolletaan, äitiä kuskataan minne vain toivoa voi eikä junalippuakaan saa itse maksaa.

Ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys, että minulla, kolmekymppisellä monen lapsen äidillä on vielä oma äiti jonka luo mennä. Jo se, että äitini on ehtinyt nähdä jokaisen lapseni on enemmän kuin olen uskaltanut toivoa. Olen siitä äärimmäisen kiitollinen.

Tänään olen koittanut täyttää vauvakirjoja. Kesken jäi taas, mutta huomenna jatkan. Vauvakirjojen ohella toinen alati kesken oleva asia ovat valokuvat. Milloinhan sitä ehtisi järjestää kaikki niin siististi koneelle, ettei minkään vuoden minkään kuukauden missään kansiossa olisi ylimääräistä kymmentä räpsyä samasta tilanteesta. Tai muuten vain lukuisia pilalle menneitä otoksia. Eläkkeellä?

Viikonloppuna oli vähän aikaa aurinkoista, mutta nyt vaan sataa ja tuulee. Yyh.
Me halutaan ulkoileen!

Toissa viikolla pienin sai nimen ja pääsi ensimmäiselle juna-matkalleen mummolaan. Viime viikolla jätettiin jäähyväiset päiväkodille, jossa ehdittiin lapsia kustata viisi vuotta. Tällä viikolla on nähty kavereita, puistoiltu ja tehty ulkohommia.

Päällimmäinen tunne päivissä on kiitollisuus. Vaikka valvominen kirvelee silmiä, en aina jaksa enkä ehdi ja vauvan itku vaatii jatkuvaa heiluttamista, elämä juuri nyt on täydellistä. Tämän parempaa siitä ei voi tulla, sillä minusta tuntuu, että olen saanut kaiken mitä olen elämältäni halunnut. Kun on vielä alkava kesä, valoisat aamut ja lämpimät illat niin nyt on helppo hymyillä.

Me isäsi kanssa seisottiin
käsi kädessä tässä
ja juteltiin ihan hiljaksiin:
"No nyt se on elämässä."

Sinä olit ihan pikkuinen
ehkä viikon vanha vasta.
Minä sanoin: "Pilvi kukkasten
kai ympäröi tätä lasta,

ja perhoset, lintuset untuvapäät
tuntuu lentävän korin yllä."
Isä kysyi: "Näkyjäkös sinä näät?"
Ja minä: "No ihmeitä kyllä."

Sinä olit se ihme tietysti
vaikka poruun puhkesitkin.
Imit minusta maitoa nälkääsi.
Minä ilosta nauroin ja itkin.

"Sill' on ripsissä tähden säkenet",
isäs naurahti ja keksi:
"Sen varpaat on puolukan raakileet."
Ja hän puki sinut puhtoiseksi.

Sinä nukuit. Oli talo hiljainen.
Löi kolmisin sydämemme.
"Tästä tulee kai hyvä ihminen",
me puhuttiin toisillemme.


Kaarina Helakisa

 

Päivät ovat kiireisiä ja sujahtavat iltaan aivan huomaamatta. Koitan ottaa paljon kuvia että muistaisin tästä ainutlaatuisesta ajasta edes jotain. Koitan muistaa ihailla, suukottaa, silittää ja pitää sylissä niin paljon kuin pystyn.

On taas totutteleminen siihen, että jatkuvasti on hiki, nälkä, väsy, järjetön makeanhimo ja monta asiaa kesken. Nyt on se vaihe, kun äiti heiluttaa tyhjiäkin vaunuja jos ne vaan ovat lähellä ja asiat on tehtävä yhdellä kädellä. Haastavinta on muistaa ja ehtiä huomioida myös isommat tytöt, mutta kyllä sekin helpottuu kun arki asettuu kunnolla uusiin uomiinsa.

Viime viikon tärkeimpiä tapahtumia oli viisivuotiaan mielestä hänen ensimmäinen heiluva hammas ja ensimmäinen todistamansa raekuuro. Viikkoon mahtui myös yksi kouluun tutustuminen, mukavia vieraita ja äidin mielestä tärkein: ensimmäinen äitienpäivä neljän tytön äitinä.

Viime viikolla meille syntyi vielä yksi tyttö <3 Hän oli syntyessään kovin samanlainen kuin kaikki siskonsakin: tummatukkainen, terhakka, siro ja ihana.

Nyt opetellaan uutta arkea ja tutustutaan pieneen ihmeelliseen ihmiseen. Päivät ovat kovin täysiä. Me ollaan aivan rakastuneita häneen.

Viisivuotias kertoi jännittävänsä viimeistä balettikertaa, kun äiti ja isi saavat tulla katsomaan. Juttelimme, että ei meitä tarvitse jännittää eikä me välitetä jos tulee virheitä, meistä on vain kiva tulla ihastetelemaan häntä ja muita ballerinoja. Tähän neiti kertoi viisauden, jonka balettiopettaja oli tytöille sanonut: kaikkein tärkeintä tanssiessa on ihastella itseään.

Enpä osaisi paremmin kiteyttää.

On aivan erilaista odottaa vauvaa nyt, kun lapset ovat jo sen ikäisiä, että ymmärtävät asian kunnolla. He ovat olleet hyvin malttamattomia, jo syksyllä surivat sitä kun vauva ei voi vielä syntyä. Vauvalle jutellaan mahan läpi, annetaan suukkoja ja kerrotaan tärkeitä asioita. Välillä siskoksille tulee riitaa siitä, kuka saa opettaa vauvaa kävelemään ja auttaa hoitamisessa. Vähän meinaa aina itseä naurattaa, eiköhän sitä auttamista riitä ihan kaikille kyllästymiseen asti.

Tällä kertaa asiat joutuu selittämään perinpohjin. Lisääntymistä on käsitelty tuon tuostakin eikä vastaukseksi riitä enää pelkkä "isi antaa äidille vauvasiemenet". Kysymykset ovat tarkkoja ja asioita on saanut kerrata moneen kertaan. Miten, miksi, milloin ja missä? On kyselty myös kuinka tämä jälkeläisen alulle saattaminen sitten onnistuu kanoilta ja kukoilta? Entä millaisessa asennossa kenguruilla? Ajattelen, ettei aikuisena auta kuin vastata siihen mitä kysytään, ettei tietoa tarvitse lähteä hakemaan muualta.

Vauvakirjoja on bongailtu kirppareilta ja kaupoista, mutta aika vähän niitä on tarjolla. Osaan jo Onni-pojasta tulee isoveli -kirjan ulkoa vaikka unissani. Ihanaa kuitenkin, että kaikki odottavat sisarusta innoissaan eikä kukaan angstaa asiasta. Kolmevuotiaan pohdinnat siitä, mitä kaikkea hän sitten tekee kun on isosisko, ovat liikuttavia. 

Isommat tytöt ymmärtävät jo myös raskauden rajoittavat puolet ja viime viikolla esikoinen kysyikin, että muuttuuko äiti sitten taas tavalliseksi kun vauva on syntynyt? Lupasin, että varmasti muuttuu.